Arkistot kuukauden mukaan: syyskuu 2023

Alternative Rock

The Killers – Hot Fuss (2004)

Jätä kommentti

2000-luvun vaihtoehtorock on ollut tänä vuonna rockin alalajeissa suuri paluumuuttaja kirjoittajalle itselleen, ja vaikka Muselle kuuluu siitä määrällisesti suurempi kunnia, niin koko buumi kuitenkin käynnistyi tästä The Killersin debyyttialbumista, kun eräs kaunis päivä laitoin sen soimaan samalla tietokoneella ollessani. Brandon Flowersin ääni on vain kerta kaikkiaan niin persoonallinen ja mainio, että se tuokin jatkuvasti lisää syitä palata The Killersin ja vahvasti etenkin Hot Fussin pariin aina uudestaan.

The Killers on Vegasista kotoisin ja siellä perustettu vaihtoehtorock-yhtye vuonna 2001. Heidän debyyttilevynsä julkaistiin vuonna 2004, ja levy käsitteleekin juuri Vegasia heidän kotikaupunkina, sekä sen glamourinhohtoista elämää. Hot Fuss pysyi UK:n virallisella albumilistalla yhteensä 173 viikkoa, ja se on sitä myöten siellä pisimpään 2000-luvulla kestänyt albumi. Yhdysvaltojen puolella se nousi BillBoard 200-listalla sijalle seitsemän.

Suurta suosiota yhtye on nauttinut 2000-luvun puolivälissä, mutta huomasin eräs päivä, että selvästi moni muukin palaa nykyäänkin, noin 20 vuotta myöhemmin aina uudestaan Hot Fussin pariin, tai ainakin osaan siitä. Mr.Brightside pamahti silmille eräässä Youtube-videossa jossa rankattiin biisejä, millä on eniten stream-kertoja musiikin suoratoistopalvelu Spotifyssä sillä hetkellä (muistaakseni top-50). Mr.Brightside oli listalla, ja sillä on jo ällistyttävät yli 1.8 miljardia toistoa!! Kyseessä on siis hitti, joka kestää ajan hammasta loistavasti ja siitä kunnia kuuluu laulaja/syntetisaattori Brandon Flowersille ja kitaristi Dave Keuningille, mikä oli heidän ensimmäinen yhdessä tehty kappale. Kyseinen kappale on suorastaan hymni 2000-luvun rock-musiikissa, sillä se on valittu Xfm networkin vuonna 2009 järjestämässä kyselyssä 2000-luvun parhaaksi kappaleeksi. Enkä ihmettele miksi ihmiset palaavat tähän hittiin usein, kun sanat kertovat mustasukkaisuudesta ja yrityksistä olla positiivinen kaiken ikävien ajatusten keskellä, kun ihastus tapaa uusia ihmisiä.

Hot Fussilla on myös muitakin suuriksi nousseita hittejä, kuten Somebody Told Me joka sekin saanut tätä kirjoittaessa yli 660 miljoonaa toistoa Spotfyssä, ja All These Things I’ve Done, joka saanut yli 300 miljoonaa. Levyn haikean tunnelman takuumies on valtaosin Flowers, jonka matala mutta kaipuinen ja tunteileva ääni ja samaan kastiin menevät syntikat ovat tunteilevan levyn näyttämöllä. Hittibiiseissä täytyy kyllä nostaa Keuningin kitarariffit ja Ronnie Vannucci juniorin iskevä rumpujensoitto myös pöydälle. Vähemmän tunnetuista kappaleista avaus Jenny Was A Friend Of Mine ja lopetus Everything Will Be Alright, sekä Andy, You’re A Star kuuluvat mielestäni myös levyn vahvoihin esityksiin. Jokainen biisi ei aivan yllä huipputasolle, joka laskee pisteitä huipputason suorituksesta, mutta ansaittu ’’glamour’’ Vegasilaisille tästä kyllä kuuluu.

Hard Rock

Santa Cruz – Santa Cruz (2015)

Jätä kommentti

Suomi tunnetaan hyvästä metallimusiikista, ja yksi tulevista lukuisista kotimaisen metallin arvosteluista on vuorossa seuraavana. Lähdin liikkeelle tästä valinnasta, kun mieleen tuli kaverilla käydessä parin vuoden takainen stream, jossa Arttu ’’Archie Cruz’’ Kuosmanen nauttii Jägermeisteria BB-Kristianin kanssa ja aukoo päätään vanhalle bändikaverilleen Joonas ’’Johnny Cruz’’ Parkkoselle ja vinoilee muuten vaan kameran edessä. Kuosmanen tunnetaan nykyään monista mieleenjääneistä huuteluistaan, mutta sen ei anneta olla tälläkään kertaa asian ytimenä, kun arvostellaan hänen musiikkiaan. Siinä Kuosmanen orkestereineen onkin aikoinaan ollut todella elementissä, kun arvosteluun lähtee Santa Cruzin nimikkoalbumi vuodelta 2015.

Kyseinen albumi oli yhtyeen toinen studioalbumi, joka ylsi ilmestyttyään Suomen virallisen albumilistan kolmannelle sijalle. Edellisen levyn Screaming For Adrenaline jälkeen yhtye aloitti ensimmäisen Euroopan kiertueensa, mutta tämän albumin myötä seuraavana vuonna lähdettiin jo valloittamaan Yhdysvaltoja sekä Japania. Kesällä 2015 yhtye oli myös lämmittelemässä ACDC:tä ja The Scorpionsia niiden suomen keikoilla, joten Santa Cruzin myötä yhtye nautti suurimmasta suosiostaan vuosien 2015-16 aikaan.

Itse musiikkia on kehuttu Kaaoszinen mukaan tuoreksi ja raikkaaksi raskasmetalliksi, vaikka Soundin arvostelu ylsi vain kolmeen tähteen. Albumikimara on asiasta melko samoilla linjoilla Kaaoszinen kanssa, ja levy on todellinen näyte siitä, mihin Archie Cruz pystyy muusikkona. Soolot ovat raikkaita ja tiluttelevia ja Archien ääni on samalla uhkaava mutta samalla melodinen. Biisit käsittelevät hyvin tyypillisiä hard rock/metal-musiikin keskuudessa olevia aiheita, kuten kapinaenergiaa (Bonafide Heroes), adrenaliiniähkyjä (My Remedy), lainsuojattomuutta (We Re The Ones To Fall) ja rappiota (Wasted And Wounded).

Levyn teema on hyvin vahvasti keskisormen ja rappiollisuuden tuomien asenneongelmien teema, eikä mitään herkkää ja kaunista juurikaan ole luvassa, vaikkakin Can You Feel The Rain on kevyt lopetus ja Bye Bye Babylon tarjoaa kevyen kertosäkeen. Se on ehkä ainoa syy löytää levyltä tasapaksuutta, mutta metallimusiikkina Santa Cruz on kuin mentolipastillin raikas. Taso laskee myös hivenen Wasted And Woundedin jälkeen, mutta kaikki biisit ovat vähintään hyviä.

Vaikkakin Archie Cruz tätä kirjoittaessa ei ole enää ihan sama mies kuin kahdeksan vuotta sitten, ja hänen käytöksensä myötä Santa Cruzissa vaikuttaa vain enää Kuosmanen itse, jää meille hänen todellisesta osaamisestaan parhaillaan näyte suomimetallin historiaan. Sinkuista We Are The Ones To Fall ja Wasted And Wounded muodostui pitkäaikaisia radiohittejä, useaa muutakin levyn kappaletta voi kutsua hitiksi, kuten Bonafide Heroes, My Remedy sekä Bye Bye Babylon.

Metalcore

Avenged Sevenfold – Nightmare (2010)

Jätä kommentti

Nyt onkin sitten aika siirtyä siihen tapaan esittää musiikkia, joka on kirjoittajalle se kaikista läheisin, eli raskas musiikki. Nuoruuden vuosilta ehdottomasti yksi suurimmista halvoissa korvanapeissa soineista yhtyeistä oli Avenged Sevenfold, ja yksi eniten rumpujen soittoaikoihin paukutetuista kappaleista oli Nightmare. Olihan tuo niihin aikoihin kansainvälistä läpimurtoaan tehnyt yhtye, ja radioajan myötä tämän Kaliforniasta tulevan orkesterin tuotanto tuli lähelle sydäntä. Lähtekäämme nyt siis purkamaan tätä yhtä kauneinta musiikin nuoruusmuistoa itseään, eli Nightmare-albumia.

Loppuvuosi 2009 oli tälle A7X-lyhenteen saaneelle orkesterille äärimmäisen raskasta aikaa, kun yhtyeen rumpalivirtuoosi James ’’The Rev’’ Sullivan löytyi kotoaan kuolleena joulukuun lopussa. Syyksi selvisi tutkinnan jälkeen alkoholin ja reseptilääkkeiden yliannostus. Kaiken kurjuuden keskellä yhtye joutui värväämään The Revin tilalle tietysti uuden rumpalin, ja levyn rumpuraitoja tekemään loppuun saatiin Dream Theaterista tuttu taituri Mike Portnoy. Portnoyn valinta hommaan oli yhtyeelle merkityksellinen, sillä Portnoy oli The Revin yksi suurimmista vaikuttajista. Nightmare-albumilla The Revin luovuus lyömäsoittimissaan kukkii vielä kauniisti, jääden sittemmin legendan viimeiseksi sävellystyökseen.

Laulaja M.Shadows vahvisti jo ennen Nightmaren tuloa haluavansa tehdä konseptialbumin, ja levyä hieman pidemmälle kuunnellessa jo selviääkin tunnelmasta, että painajainen ja ahdistus on nimensä mukaan levyn maailmassa. Laulut käsittelevät aika tyypillistä painajaiskertomusta (Nightmare), tunnetta kun olet vain mielesi kanssa mullan alla (Buried Alive), rappeutuneen mielen uskomuksia siitä, kuinka viattomuus on kadonnut (God Hates Us), ja ahdistuneita avunhuutoja siitä, ettei elämässä ole muuta tarkoitusta kuin kuolla (Save Me). Levylle mahtuu myös superhitiksi noussut ikävöivä suruballadi The Revin muistolle (So Far Away).

Vaikkakin nimikkokappaletta ja sen seuraajaa levyllä Welcome To The Familyä sekä So Far Awaytä pidetään varmasti ei vain yhtyeen suurimmissa hiteissä vaan 2010-luvun suurimmissa metallihiteissä, levyn muukin tuotanto pitää kyllä hyvän tasonsa. Levyn raskaammat biisit kuten Natural Born Killer ja God Hates Us yltävät raskaudellaan yhtyeen alkutuotannon voimakkaan metalcoren tienoille, kun taas hitaammat tunnelmoinnit Buried Alive, Fiction ja Victim tuovat melodista tunnelmaa teemassa pysyen. Selkeää ylivoimaista roolisuoritusta erottuen kukaan ei tee, vaan levy on merkki hyvästä yhtyesoitannasta ja jokaisen ammattitaidosta.

Avenged Sevenfold on aikaisemmilla levyillään tuonut jos jonkinlaisia harppauksia suuntaan jos toiseen, kun biisien mittasuhteet ovat olleet suuria, biisien rakenteet haastavia ja teatraaliset sävellykset tuovat aina oman haasteensa. Tällä levyllä emme ole nähneet A Little Piece Of Heavenin kaltaisia teatraalisia esityksiä, tai Beast And The Harlotin kaltaisia haastavia menokappaleita vaatien soittajilta osaamista soittaa. Nightmare keskittyy luomaan kokonaistunnelmaa, jossa jokainen kappale tuo oman osuutensa siihen, ja se on hyvän konseptialbumin suola. Alussa hittien perään tulevat Danger Line ja Buried Alive ovat kevyempää kuunneltavaa, keskellä levyä So Far Awayn ympärillä meno muuttuu raskaammaksi, ja lopussa tulevat ulvonnat Tonight The World Dies-kappaleessa, uhkaavat pianot Fictionissa sekä loppuhuipentumana reilu 10-minuuttinen avunhuuto Save Me muodostavat järjestyksessä hyvän teema-albumin.

P.S. Albumin kannessa kaiken pelon keskellä hautakivessä lukeva FoREVer viimeistään sulattaa kuuntelijan ajatellessaan, että Lepää Rauhassa James Sullivan – tämä kaikki on sinulle.