Jo blogiartikkelien alkutaipaleella on aloitettava myös progressiivisen metallin arvosteleminen jostain, koska kirjoittajalle se on ollut jo monien Spotify wrapped – vuosikatsauksien perusteella yksi kuunnelluimmista metallin alalajeista. Tämä usein epäradioystävällinen genre valtavien kappalepituuksien vuoksi haastaakin kuuntelijaa monesti keskittymisen kanssa, mutta progressiivinen metalli on parhaillaan myös kuin mukaansatempaava kirja. Otetaan ensimmäiseksi ’’progemetalli’’ – albumiksi kyseisen genren pioneerin kun arvostelussa on TOOL – orkesterin albumi Lateralus vuodelta 2001.

Lateralus onkin melkoinen 2000 – luvun progemetallin kulmakivi, ja siitä kertoo sen menestys, kun se julkaisunsa 15. Toukokuuta 2001 jälkeen ponnahti Puolassa, Kanadassa, Yhdysvalloissa ja Australiassa albumilistojen ykkössijalle. Suomessa se kävi albumilistan sijalla 11, mikä ei sekään huono suoritus ole. Brittiläinen Kerrang! – lehti valitsi albumin vuoden 2001 albumiksi ja singlenä julkaistu kappale Schism sai Grammy – palkinnon vuoden metalliesityksestä vuonna 2002. Levy myi muuten tuplaplatinaa jo vuonna 2003.

’’Työkalun’’ ilmaisu muuttui progempaan suuntaan juuri Lateraluksella sitten 90 – luvun tuotannosta, ja niistä kertoo mm. yhteen hiotut kappaleet Parabol/Parabola jotka kestävät yhdessä noin 10 minuuttia. Myös Mantra ja Schism voidaan tulkita melko yhtenäiseksi. Albumi on kokonaisuutena aluksi haastava ja se on varmasti TOOLin tavaramerkki, mutta ajatuksen kanssa levyn raskaat soundit ja avaruusmainen atmosfääri uppottavat välillä mukaansa kuin suonsilmä. Basisti Justin Chancellor, kitaristi Adam Jones ja rumpali Danny Carey toimivat mainiosti koko ajan yhteen, ja iso shoutout tässä vaiheessa rumpali Danny Careylle, jota voidaan pitää yhtenä kautta aikojen parhaista rumpaleista. The Grudge, Schism, Parabola, sekä nimikkokappale ovat tämän albumin osalta suuria kappale-esimerkkejä hänen taidostaan. Hän on varmasti myös suuri syy siihen, miksi Lateraluksella (tai oikeastaan TOOLin tuotannossa) ei ole ollenkaan tiluttelevia kitarasooloja, vaan paljon rumpusooloja. Jonesin ja Chancellorin taitokin huokuu levyllä, sillä levyn tahtilajit ja kitarariffit ovat myös kitaristeille haastavia.

Vaikka valtaosa levyn biiseistä kestää vähintään kuusi minuuttia, pahimmillaan 11 minuuttia, on niiden rakenteet hiottu mielenkiintoiseksi raskaiden koukkujen ja mystisten hiljaisuuksien vuoksi. Levyn noin puolivälissä rakenne hieman muuttuu, kun alkupuolella on vuorossa edellä mainitut yhteen hiotut kappaleet, mutta Parabolan jälkeen Ticks & Leechesistä eteenpäin biisit ovat enemmän pidempiä ja omia kokonaisuuksia. Laulaja Maynard James Keenan on parhaimmassa vedossaan ehdottomasti vuosituhannen vaihteen tienoilla, kun hän pisti tämän levyn julkaisun aikana vireille myös A Perfect Circleä, jonka alkutuotannossa huomaa myös hänen sanoituskynänsä olleen vedossa, kuten Lateraluksella. Keenanille ominaista on TOOLin tuotannossa, että kappaleiden nimet eivät ole aina tavallisimmasta päästä, mutta kuunneltaessa ne muuttuvat mielenkiintoisemmiksi atmosfäärin mukana.

Lateralus vastaa myönteisesti kysymykseen, voiko sama levy olla aluksi unettavan rauhallinen, sitten mystisen odottava, kun kohta mennään taas sata lasissa kitarat murjoen ja rummut hakaten 5 eri osaa samaan aikaan. Ja tämä kaikki milloin mitäkin tahtilajia hyppien. Taitavat muusikot yrittävät luoda kuuntelijalle mieluisan matkan luomalla akrobatiaa omalla pelipaikallaan alusta loppuun.