Rivers Of Nihil – The Work (2021)

Maailmalta ponnistaa useita vähemmän kaikkien metallin kuuntelijoiden tiedossa olevia yhtyeitä, joista löytyy mielenkiintoa. Yksi niistä on kirjoittajalle vuonna 2018 tutuksi tullut Pennsylvanialainen tekninen death metal-orkesteri Rivers Of Nihil. Yhtye on julkaissut tähän päivään mennessä Metal Blade Recordsilla neljä studioalbumia, joista ruodintaan pääsee viimeisin, syyskuussa 2021 julkaistu The Work.

Tässä genressä on tahdottu paisua laajoihinkin mittasuhteisiin. Samaa voisi kyllä sanoa Rivers Of Nihilin ja etenkin The Workin kohdalla, jossa haetaan selvästi eksperimentaalista metallikokemusta. Edeltäjänsä, kehuja niittänyt Where Owls Know My Name (Somealustat Metal Injection sekä suomalainen Kaaoszine antoivat levylle arvostelussa 10/10) sijoitti tunnelmansa raskassoittoisempaan ja apokalyptisempään maailmaan, kun tällä levyllä liikutaan enemmän melodisestikkin. Tunnelman synkkyys on muuttanut muotoaan pelottavammaksi.

Levyn äänimaailma on hiottu hyvään kuntoon, kun kitarat ja tuplabasarit tykittävät menemään raskaimmissa kohdissa, ja elektronisten äänien kaikuefektit ja saksofonit pääsevät loistamaan useissakin kohdissa, kuten kappaleissa Wait ja The Void from Which No Sound Escapes ja Terrestria IV: Work. Tätä levyä voisi muutenkin pitää tämän yhtyeen merkkipaaluna siitä, että he ovat onnistuneet luomaan samalle albumille sekä raskaimmat että kevyimmät soitantansa – tai ainakin kokonaisuus on muodostettu sen verran rohkeasti, että kevyt tuntuu todella kevyeltä ja raskas entistä raskaammalta, kun peräkkäin ovat esimerkiksi jopa häiritseväksi mössöksi taipuva Dreaming Black Clockwork ja heti perään kuin salamaniskusta tulee pehmeä ja melodinen country-vivahteinen rallattelu Wait. Toinen esimerkki olkoon kerrassaan upean kertosäkeen muodostava The Void from Which No Sound Escapes ja heti perään orkesteria raivokkaimmillaan, kun kappale MORE? pamahtaa tulille.

Levyn alkupuoliskon sisältäen lyhyempiä kappaleita, kuten hieman leijuvalta tuntuva avauskappale The Tower (Theme from ’’the Work”) ja myös mm. Sinkut Clean ja Focus, on levyn loppupuolisko enemmän progressiivista puolta, kun Episode ja Maybe One Day yltää mitoiltaan yli seitsemän minuutin, ja päätöskappale ja samalla Terrestria-saagan päätöskappale Terrestria IV: Work jota ei vaan voi liiaksi kehua, yltää yli 11 minuuttiin. Episode alkaa mielestäni levyn yhdellä masentuneimmista melodioista, kun taas Maybe One Day palaa melodisempaan otantaan. Ja mainitaan vielä ne saksofonit, joita saatiin siis jo edeltäjälevyllä kuulla. Kertakaikkisen upea soitin, ja tällä levyllä sitä soitetaan jopa entisestään.

Elektroäänet ja saksofonit sekoittuvat kauniisti tässä makuelämyksessä joukkoon kuin puolukkasurvos poronkäristykseen tai ketsuppi makaronilaatikkoon. Tunnelma on kauttaaltaan ahdistunut ja tuntuu, kuin elämästä pettäisi turvallinen jalusta hetkellä minä hyvänsä, kuin levyn kannessa. Melodiset kappaleet antavat musiikille tilaa hengittää, mutta tehostavat ahdistusta, joka leviää käsiin raskaammilla hetkillä. Runsas ja hieno musiikkikokemus ja helposti yksi vuoden 2021 parhaista metallijulkaisuista. Ensimmäinen kuuntelukerta onkin jäänyt kirjoittajalle hyvin mieleen ja sitä myöten tätä levyä on ilo kuunnella aina uudestaan, varsinkin luonnossa kävellessä!

TOOL – Lateralus (2001)

Jo blogiartikkelien alkutaipaleella on aloitettava myös progressiivisen metallin arvosteleminen jostain, koska kirjoittajalle se on ollut jo monien Spotify wrapped – vuosikatsauksien perusteella yksi kuunnelluimmista metallin alalajeista. Tämä usein epäradioystävällinen genre valtavien kappalepituuksien vuoksi haastaakin kuuntelijaa monesti keskittymisen kanssa, mutta progressiivinen metalli on parhaillaan myös kuin mukaansatempaava kirja. Otetaan ensimmäiseksi ’’progemetalli’’ – albumiksi kyseisen genren pioneerin kun arvostelussa on TOOL – orkesterin albumi Lateralus vuodelta 2001.

Lateralus onkin melkoinen 2000 – luvun progemetallin kulmakivi, ja siitä kertoo sen menestys, kun se julkaisunsa 15. Toukokuuta 2001 jälkeen ponnahti Puolassa, Kanadassa, Yhdysvalloissa ja Australiassa albumilistojen ykkössijalle. Suomessa se kävi albumilistan sijalla 11, mikä ei sekään huono suoritus ole. Brittiläinen Kerrang! – lehti valitsi albumin vuoden 2001 albumiksi ja singlenä julkaistu kappale Schism sai Grammy – palkinnon vuoden metalliesityksestä vuonna 2002. Levy myi muuten tuplaplatinaa jo vuonna 2003.

’’Työkalun’’ ilmaisu muuttui progempaan suuntaan juuri Lateraluksella sitten 90 – luvun tuotannosta, ja niistä kertoo mm. yhteen hiotut kappaleet Parabol/Parabola jotka kestävät yhdessä noin 10 minuuttia. Myös Mantra ja Schism voidaan tulkita melko yhtenäiseksi. Albumi on kokonaisuutena aluksi haastava ja se on varmasti TOOLin tavaramerkki, mutta ajatuksen kanssa levyn raskaat soundit ja avaruusmainen atmosfääri uppottavat välillä mukaansa kuin suonsilmä. Basisti Justin Chancellor, kitaristi Adam Jones ja rumpali Danny Carey toimivat mainiosti koko ajan yhteen, ja iso shoutout tässä vaiheessa rumpali Danny Careylle, jota voidaan pitää yhtenä kautta aikojen parhaista rumpaleista. The Grudge, Schism, Parabola, sekä nimikkokappale ovat tämän albumin osalta suuria kappale-esimerkkejä hänen taidostaan. Hän on varmasti myös suuri syy siihen, miksi Lateraluksella (tai oikeastaan TOOLin tuotannossa) ei ole ollenkaan tiluttelevia kitarasooloja, vaan paljon rumpusooloja. Jonesin ja Chancellorin taitokin huokuu levyllä, sillä levyn tahtilajit ja kitarariffit ovat myös kitaristeille haastavia.

Vaikka valtaosa levyn biiseistä kestää vähintään kuusi minuuttia, pahimmillaan 11 minuuttia, on niiden rakenteet hiottu mielenkiintoiseksi raskaiden koukkujen ja mystisten hiljaisuuksien vuoksi. Levyn noin puolivälissä rakenne hieman muuttuu, kun alkupuolella on vuorossa edellä mainitut yhteen hiotut kappaleet, mutta Parabolan jälkeen Ticks & Leechesistä eteenpäin biisit ovat enemmän pidempiä ja omia kokonaisuuksia. Laulaja Maynard James Keenan on parhaimmassa vedossaan ehdottomasti vuosituhannen vaihteen tienoilla, kun hän pisti tämän levyn julkaisun aikana vireille myös A Perfect Circleä, jonka alkutuotannossa huomaa myös hänen sanoituskynänsä olleen vedossa, kuten Lateraluksella. Keenanille ominaista on TOOLin tuotannossa, että kappaleiden nimet eivät ole aina tavallisimmasta päästä, mutta kuunneltaessa ne muuttuvat mielenkiintoisemmiksi atmosfäärin mukana.

Lateralus vastaa myönteisesti kysymykseen, voiko sama levy olla aluksi unettavan rauhallinen, sitten mystisen odottava, kun kohta mennään taas sata lasissa kitarat murjoen ja rummut hakaten 5 eri osaa samaan aikaan. Ja tämä kaikki milloin mitäkin tahtilajia hyppien. Taitavat muusikot yrittävät luoda kuuntelijalle mieluisan matkan luomalla akrobatiaa omalla pelipaikallaan alusta loppuun.

Maustetytöt – Kaikki tiet vievät Peltolaan (2019)

Kotimaisessa musiikissa lämmittää mukavasti aina sydäntä, kun kappaleiden sanat kertovat suomalaisten synkästä mielenmaisemasta ja vaatimattomuudesta. Melankoliset tunnelmat ovat ehdottomasti meidän ylpeytemme aihe. Murheita on niin paljon, että ratketaan ryyppäämään eikä tuo taivaskaan ulkona kovin pitkää aikaa vuodesta pysy valoisana. Tämän aiheen legendoihin kuuluu ainakin Leevi and the Leavings ja Juice Leskinen, joista ensimmäisenä mainittu on varmasti innoittanut musiikillaan seuraavaa kaksikkoa, eli Karjalaisten siskoksia Annaa ja Kaisaa, jotka muodostavat yhtyeen Maustetytöt.

Heidän debyyttinsä, 25. lokakuuta 2019 ilmestynyt Kaikki tiet vievät Peltolaan oli suomalaisille jotain mistä oltiin tyytyväisiä. Avausviikolla loka-marraskuun 2019 vaihteessa se nousi Suomen virallisen listan sekä albumilistan ykkösiksi, ja sen 2000 kappaleen vinyylipainos oli loppuunmyyty jo ennen listojen julkistamista. Albumi myi kultalevyn rajan jo joulukuussa ja olin täten toiseksi myydyin kotimainen albumi vuonna 2019. Ja kaikki tapahtui noin kahdessa kuukaudessa.

Vaalasta lähtöisin olevien siskosten työnjako tällä albumilla menee niin, että Anna soittaa kitarat ja laulaa taustalaulut, kun Kaisa soittaa koskettimia ja toimii päälaulajana. Rumpukone hoitaa rytmin. Kappaleet ovat yksinkertaisen kaavan kautta mukavaa kuunneltavaa, ja sanoitukset kertovat laajasti kansalaistemme raskaasta mielestä. Se oli SOS kertoo kestomasennuksesta ja pitkistä lääkekuureista sekä epäonnistumisesta, kun nimikkokappaleessakin joudutaan hakemaan apua psykiatriselta osastolta (Peltola on Oulun yliopistollisen sairaalan psykiatrinen osasto). Tein kai lottorivini väärin valittaa rahaongelmista ja ymmärtää Afrikassa hädässä olevia. Tässäkin sanoissa halpa kalja ja lääkkeet maistuu. Talvi Talvikin kanssa muistelee vuorostaan, kun kaverilla oli hankalaa ja alkoholismia pukkasi, ja Viidetoista päivä hakee selvästi pientä inspiraatiota eräästä Leskisen Juicen kappaleesta, ja nyt sitten on oltu ilman rakasta ihmistä ja kaljaa jo noin kaksi viikkoa. Ja sitten on vielä Halpaa kaljaa ja reseptivapaita särkylääkkeitä.

Levyn aiheet ja teema keskittyvät melko samoihin aiheisiin, sanat kalja ja lääkkeet sanotaan levyllä monessa kappaleessa ja epäonnistuminen ja pohjakosketus on ihannoitu aihe, jolle tielle on jääty. Nämä aiheet ovat kuitenkin tässä valtaosin kylmässä ja pimeässä maassa hyvinkin ihmisten mielissä, ja alkoholismi sekä masennus ovat kansantauteja. Levy kerää siis yksinkertaisuutensa vuoksi paljon samaistujia, ja on herättänyt kotimaisessa musiikissa kaivatun ilmiön esiin. Albumin klassikot, kuten Se oli SOS, Tein kai lottorivini väärin, Soitin sulle sanoakseni en mitään ja Viidestoista päivä on kappaleita, joita tulemme kuulemaan aina radioiden myötä ihan karaokebaareissa asti vuosikymmenien varrella.

Rihanna – Good Girl Gone Bad (2007)

Näin myöhemmän ajan milleniaalina kun teini-ikä sijoittui 2000-luvun loppupuolelle, radiossa alkoi soimaan runsaasti niitä artisteja, jotka ovat suunnannäyttäjiä tämän päivän pop-musiikille ja sen tyylille. Kun puhutaan 2000-luvun pop-musiikin suurimmista vaikuttajista, voisin melkein sanoa tämän pop-diivan (tai tarkemmin sanottuna R&B-laulajan) olevan yksi niistä suurimmista, ellei jopa se kaikkein suurin. Onhan Rihanna yksi maailman rikkaimmista muusikoista, ollen samalla myös yksi suurimmista muotimoguleista maan päällä tänä päivänä.

Otetaan seuraavaksi arvosteluun Rihannan kolmas studioalbumi Good Girl Gone Bad, joka julkaistiin 31.toukokuuta 2007. Albumin julkaisijana toimi Def Jam Recordings sekä SRP Records. Kyseinen pitkäsoittohan vei Rihannan sinne kuuluisiin tähtiin, ollessaan edelleen hänen menestynein albuminsa. Albumi on myynyt maailmanlaajuisesti yli 10 miljoonaa kappaletta ja on noussut top 10-listalle 25 maassa. Pientä alustusta jo tulevalle nousukiidolle kesäkuussa 2007 kertoi se, että levy myi ensimmäisellä viikolla yli 168 000 kappaletta ja ylsi BillBoard-listan kakkossijalle.

Radioissa ja diskoissa ympäri maailman soineet hitit Umbrella, Don’t Stop The Music, Shut Up And Drive ja Disturbia ovat esimerkkejä sen ajan pop-klassikoista, joita tänäkin päivänä tehokkaasti samaisissa paikoissa kulutetaan. Albumia on tuotettu usean tuottajan kanssa, kuten tunnetun rap-artisti Timbalandin ja levyllä käy fiittamaassa myös rap-artisti Jay-Z (Umbrella) ja R&B-laulaja Ne-Yo (Hate That I Love You). Usean tahon kanssa tehdyssä musiikissa on paljon erilaisia elementtejä, kuten nopeaa lyrikointia rap-musiikista ja melodian luontia on käytetty monista eri soittimista, kuten kappaleessa Rehab rytmisoittimena toimii tamburiini ja Lemme Get That-kappaleen taustalla torvet soi tehokkaasti. Umbrella omaa tarttuvan rumpukompin ja Shut Up And Drive hyödyntää sähkökitaraa menevyyden lisäämiseen. Myös railakkaat Michael Jackson-tyyliset huudahtelut ja kuorolaulanta sopivat hienosti dancepop-teemaan kappaleessa Don’t Stop The Music.

Good Girl Gone Bad on sarjassaan melkoinen harvinaisuus, sillä harva alle 20-vuotias pop-artisti on pystynyt tekemään levyä, jossa on useampikin kuin pari hyvää biisiä. Tältä levyltä voisin niitä mainita jo edellämainittujen lisäksi vielä nimikkokappaleen ja kappaleet Breakin’ Dishes sekä Take A Bow. Tästä kyllä kunnia Rihannalle ja kanssatekijöille. Levyltä löytyy vaisumpiakin kappaleita, kuten Hate That I Love You, Say It, Sell Me Candy ja Question Existing. Hyvät kappaleet on kuitenkin ripoteltu hyvin koko matkan varrelle, joten se tekee levyn kuuntelusta mieluisampaa.

Bruce Springsteen – Born in the U.S.A. (1984)

‘’Kasarin’’ sydämeen hypätessäni ensimmäistä kertaa menee albumivalinta jälleen rohkean spontaanille ratkaisulle, koska tämän artistin musiikki on kirjoittajalle melko vierasta. Kyllähän Bruce Springsteen on soinut joidenkin hittien verran radiossa, mutta tämä albumi onkin hyvin mielenkiintoinen syrjähyppy omasta valikoimasta. Born in the U.S.A. lähdetään nyt ruotimaan hyvin uteliaissa tunnelmissa.

Kyseessähän on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijä Bruce Springsteenin seitsemäs studioalbumi, joten mittava on ura ollut ja tähän asti. Born in the U.S.A. julkaistiin levy-yhtiö Columbia Recordsin voimin 4.kesäkuuta 1984 ja se osoittautui myöhemmin jättimenestykseksi. Levy on myynyt yli 30 miljoonaa kappaletta maailmanlaajuisesti, joista pelkästään Yhdysvalloissa albumi on myynyt 15 miljoonaa kappaletta eli 15-kertaisen platinalevyn rajan, ja Australiassa platinaraja rikkoutui 13 kertaa. Mainittakoon myös Suomen kaksinkertainen platinaraja. Kyseinen levy on yksi kaikkien aikojen myydyimpiä albumeita, ja Rolling Stone-musiikkilehti valitsi levyn parhaiden 80-luvun rock-albumien listalla sijalle kuusi.

Levyn musiikkia kun kuuntelee jo alusta asti, herää ainakin itselle tunnelma todellisesta monumentista Yhdysvaltalaisessa elämässä ja tarinoissa. Nimikkokappale kertoo Vietnamin sodan veteraanien kotiinpaluusta, Darlington Country kertoo kun ajetaan New Yorkista pitkä matka pienempään paikkaan, I’m On Fire kertoo vuorostaan himosta toisen sukupuolen edustajaa kohtaan, Glory Days sijoittuu kohtaamiseen vanhan tutun kanssa, kuka oli lukioaikoina baseball-tähti ja Downbound Train ottaa kantaa yhdysvaltalaiseen työväenluokkaan kohdistuvaan raakaan elämäntapaan, kun ekonomia on ongelmallista ja parisuhde on kivillä. Dancing In The Dark vuorostaan on sumusta luomisen tuskassa, mikäli yrittää tehdä menestyvää musiikkia. Levy on alusta loppuun melodista rockia, ja tämähän Springsteenin yhtyeineen tuotteena tiedetään. Itselle korvaan pistää myös laulussa tuleva kaiku, ja kauniit syntikat, joita vahvasti on esillä ainakin kappaleissa I’m On Fire, Downbound Train ja Dancing In The Dark.

Tituuleeraan Bruce Springsteenin musiikin usein ’’setärockiksi’’, ja huomaan siitä puhuttavan myös stadionrockina. Levy on vahva esimerkki 80-luvun melodisesta rockista ja sanoitukset on tehty sydänverellä. Springsteenin musiikki ei kuitenkaan itselle uppoa ihan niin hyvin, kuin kaltaisistaan esimerkiksi Dire Straits, mutta I’m On Fire ja Dancing In The Dark tuli soitettua vielä uudestaan. Oli kuitenkin antoisaa saada lukea Springsteenin sanoituksia varsinkin tämän albumin kohdalla.