Nyt onkin sitten aika siirtyä siihen tapaan esittää musiikkia, joka on kirjoittajalle se kaikista läheisin, eli raskas musiikki. Nuoruuden vuosilta ehdottomasti yksi suurimmista halvoissa korvanapeissa soineista yhtyeistä oli Avenged Sevenfold, ja yksi eniten rumpujen soittoaikoihin paukutetuista kappaleista oli Nightmare. Olihan tuo niihin aikoihin kansainvälistä läpimurtoaan tehnyt yhtye, ja radioajan myötä tämän Kaliforniasta tulevan orkesterin tuotanto tuli lähelle sydäntä. Lähtekäämme nyt siis purkamaan tätä yhtä kauneinta musiikin nuoruusmuistoa itseään, eli Nightmare-albumia.
Loppuvuosi 2009 oli tälle A7X-lyhenteen saaneelle orkesterille äärimmäisen raskasta aikaa, kun yhtyeen rumpalivirtuoosi James ’’The Rev’’ Sullivan löytyi kotoaan kuolleena joulukuun lopussa. Syyksi selvisi tutkinnan jälkeen alkoholin ja reseptilääkkeiden yliannostus. Kaiken kurjuuden keskellä yhtye joutui värväämään The Revin tilalle tietysti uuden rumpalin, ja levyn rumpuraitoja tekemään loppuun saatiin Dream Theaterista tuttu taituri Mike Portnoy. Portnoyn valinta hommaan oli yhtyeelle merkityksellinen, sillä Portnoy oli The Revin yksi suurimmista vaikuttajista. Nightmare-albumilla The Revin luovuus lyömäsoittimissaan kukkii vielä kauniisti, jääden sittemmin legendan viimeiseksi sävellystyökseen.
Laulaja M.Shadows vahvisti jo ennen Nightmaren tuloa haluavansa tehdä konseptialbumin, ja levyä hieman pidemmälle kuunnellessa jo selviääkin tunnelmasta, että painajainen ja ahdistus on nimensä mukaan levyn maailmassa. Laulut käsittelevät aika tyypillistä painajaiskertomusta (Nightmare), tunnetta kun olet vain mielesi kanssa mullan alla (Buried Alive), rappeutuneen mielen uskomuksia siitä, kuinka viattomuus on kadonnut (God Hates Us), ja ahdistuneita avunhuutoja siitä, ettei elämässä ole muuta tarkoitusta kuin kuolla (Save Me). Levylle mahtuu myös superhitiksi noussut ikävöivä suruballadi The Revin muistolle (So Far Away).
Vaikkakin nimikkokappaletta ja sen seuraajaa levyllä Welcome To The Familyä sekä So Far Awaytä pidetään varmasti ei vain yhtyeen suurimmissa hiteissä vaan 2010-luvun suurimmissa metallihiteissä, levyn muukin tuotanto pitää kyllä hyvän tasonsa. Levyn raskaammat biisit kuten Natural Born Killer ja God Hates Us yltävät raskaudellaan yhtyeen alkutuotannon voimakkaan metalcoren tienoille, kun taas hitaammat tunnelmoinnit Buried Alive, Fiction ja Victim tuovat melodista tunnelmaa teemassa pysyen. Selkeää ylivoimaista roolisuoritusta erottuen kukaan ei tee, vaan levy on merkki hyvästä yhtyesoitannasta ja jokaisen ammattitaidosta.
Avenged Sevenfold on aikaisemmilla levyillään tuonut jos jonkinlaisia harppauksia suuntaan jos toiseen, kun biisien mittasuhteet ovat olleet suuria, biisien rakenteet haastavia ja teatraaliset sävellykset tuovat aina oman haasteensa. Tällä levyllä emme ole nähneet A Little Piece Of Heavenin kaltaisia teatraalisia esityksiä, tai Beast And The Harlotin kaltaisia haastavia menokappaleita vaatien soittajilta osaamista soittaa. Nightmare keskittyy luomaan kokonaistunnelmaa, jossa jokainen kappale tuo oman osuutensa siihen, ja se on hyvän konseptialbumin suola. Alussa hittien perään tulevat Danger Line ja Buried Alive ovat kevyempää kuunneltavaa, keskellä levyä So Far Awayn ympärillä meno muuttuu raskaammaksi, ja lopussa tulevat ulvonnat Tonight The World Dies-kappaleessa, uhkaavat pianot Fictionissa sekä loppuhuipentumana reilu 10-minuuttinen avunhuuto Save Me muodostavat järjestyksessä hyvän teema-albumin.
P.S. Albumin kannessa kaiken pelon keskellä hautakivessä lukeva FoREVer viimeistään sulattaa kuuntelijan ajatellessaan, että Lepää Rauhassa James Sullivan – tämä kaikki on sinulle.