Kaikki kirjoittajan Albumikimara artikkelit

Progressive Metal

TOOL – Lateralus (2001)

Jätä kommentti

Jo blogiartikkelien alkutaipaleella on aloitettava myös progressiivisen metallin arvosteleminen jostain, koska kirjoittajalle se on ollut jo monien Spotify wrapped – vuosikatsauksien perusteella yksi kuunnelluimmista metallin alalajeista. Tämä usein epäradioystävällinen genre valtavien kappalepituuksien vuoksi haastaakin kuuntelijaa monesti keskittymisen kanssa, mutta progressiivinen metalli on parhaillaan myös kuin mukaansatempaava kirja. Otetaan ensimmäiseksi ’’progemetalli’’ – albumiksi kyseisen genren pioneerin kun arvostelussa on TOOL – orkesterin albumi Lateralus vuodelta 2001.

Lateralus onkin melkoinen 2000 – luvun progemetallin kulmakivi, ja siitä kertoo sen menestys, kun se julkaisunsa 15. Toukokuuta 2001 jälkeen ponnahti Puolassa, Kanadassa, Yhdysvalloissa ja Australiassa albumilistojen ykkössijalle. Suomessa se kävi albumilistan sijalla 11, mikä ei sekään huono suoritus ole. Brittiläinen Kerrang! – lehti valitsi albumin vuoden 2001 albumiksi ja singlenä julkaistu kappale Schism sai Grammy – palkinnon vuoden metalliesityksestä vuonna 2002. Levy myi muuten tuplaplatinaa jo vuonna 2003.

’’Työkalun’’ ilmaisu muuttui progempaan suuntaan juuri Lateraluksella sitten 90 – luvun tuotannosta, ja niistä kertoo mm. yhteen hiotut kappaleet Parabol/Parabola jotka kestävät yhdessä noin 10 minuuttia. Myös Mantra ja Schism voidaan tulkita melko yhtenäiseksi. Albumi on kokonaisuutena aluksi haastava ja se on varmasti TOOLin tavaramerkki, mutta ajatuksen kanssa levyn raskaat soundit ja avaruusmainen atmosfääri uppottavat välillä mukaansa kuin suonsilmä. Basisti Justin Chancellor, kitaristi Adam Jones ja rumpali Danny Carey toimivat mainiosti koko ajan yhteen, ja iso shoutout tässä vaiheessa rumpali Danny Careylle, jota voidaan pitää yhtenä kautta aikojen parhaista rumpaleista. The Grudge, Schism, Parabola, sekä nimikkokappale ovat tämän albumin osalta suuria kappale-esimerkkejä hänen taidostaan. Hän on varmasti myös suuri syy siihen, miksi Lateraluksella (tai oikeastaan TOOLin tuotannossa) ei ole ollenkaan tiluttelevia kitarasooloja, vaan paljon rumpusooloja. Jonesin ja Chancellorin taitokin huokuu levyllä, sillä levyn tahtilajit ja kitarariffit ovat myös kitaristeille haastavia.

Vaikka valtaosa levyn biiseistä kestää vähintään kuusi minuuttia, pahimmillaan 11 minuuttia, on niiden rakenteet hiottu mielenkiintoiseksi raskaiden koukkujen ja mystisten hiljaisuuksien vuoksi. Levyn noin puolivälissä rakenne hieman muuttuu, kun alkupuolella on vuorossa edellä mainitut yhteen hiotut kappaleet, mutta Parabolan jälkeen Ticks & Leechesistä eteenpäin biisit ovat enemmän pidempiä ja omia kokonaisuuksia. Laulaja Maynard James Keenan on parhaimmassa vedossaan ehdottomasti vuosituhannen vaihteen tienoilla, kun hän pisti tämän levyn julkaisun aikana vireille myös A Perfect Circleä, jonka alkutuotannossa huomaa myös hänen sanoituskynänsä olleen vedossa, kuten Lateraluksella. Keenanille ominaista on TOOLin tuotannossa, että kappaleiden nimet eivät ole aina tavallisimmasta päästä, mutta kuunneltaessa ne muuttuvat mielenkiintoisemmiksi atmosfäärin mukana.

Lateralus vastaa myönteisesti kysymykseen, voiko sama levy olla aluksi unettavan rauhallinen, sitten mystisen odottava, kun kohta mennään taas sata lasissa kitarat murjoen ja rummut hakaten 5 eri osaa samaan aikaan. Ja tämä kaikki milloin mitäkin tahtilajia hyppien. Taitavat muusikot yrittävät luoda kuuntelijalle mieluisan matkan luomalla akrobatiaa omalla pelipaikallaan alusta loppuun.

Suomipop

Maustetytöt – Kaikki tiet vievät Peltolaan (2019)

Jätä kommentti

Kotimaisessa musiikissa lämmittää mukavasti aina sydäntä, kun kappaleiden sanat kertovat suomalaisten synkästä mielenmaisemasta ja vaatimattomuudesta. Melankoliset tunnelmat ovat ehdottomasti meidän ylpeytemme aihe. Murheita on niin paljon, että ratketaan ryyppäämään eikä tuo taivaskaan ulkona kovin pitkää aikaa vuodesta pysy valoisana. Tämän aiheen legendoihin kuuluu ainakin Leevi and the Leavings ja Juice Leskinen, joista ensimmäisenä mainittu on varmasti innoittanut musiikillaan seuraavaa kaksikkoa, eli Karjalaisten siskoksia Annaa ja Kaisaa, jotka muodostavat yhtyeen Maustetytöt.

Heidän debyyttinsä, 25. lokakuuta 2019 ilmestynyt Kaikki tiet vievät Peltolaan oli suomalaisille jotain mistä oltiin tyytyväisiä. Avausviikolla loka-marraskuun 2019 vaihteessa se nousi Suomen virallisen listan sekä albumilistan ykkösiksi, ja sen 2000 kappaleen vinyylipainos oli loppuunmyyty jo ennen listojen julkistamista. Albumi myi kultalevyn rajan jo joulukuussa ja olin täten toiseksi myydyin kotimainen albumi vuonna 2019. Ja kaikki tapahtui noin kahdessa kuukaudessa.

Vaalasta lähtöisin olevien siskosten työnjako tällä albumilla menee niin, että Anna soittaa kitarat ja laulaa taustalaulut, kun Kaisa soittaa koskettimia ja toimii päälaulajana. Rumpukone hoitaa rytmin. Kappaleet ovat yksinkertaisen kaavan kautta mukavaa kuunneltavaa, ja sanoitukset kertovat laajasti kansalaistemme raskaasta mielestä. Se oli SOS kertoo kestomasennuksesta ja pitkistä lääkekuureista sekä epäonnistumisesta, kun nimikkokappaleessakin joudutaan hakemaan apua psykiatriselta osastolta (Peltola on Oulun yliopistollisen sairaalan psykiatrinen osasto). Tein kai lottorivini väärin valittaa rahaongelmista ja ymmärtää Afrikassa hädässä olevia. Tässäkin sanoissa halpa kalja ja lääkkeet maistuu. Talvi Talvikin kanssa muistelee vuorostaan, kun kaverilla oli hankalaa ja alkoholismia pukkasi, ja Viidetoista päivä hakee selvästi pientä inspiraatiota eräästä Leskisen Juicen kappaleesta, ja nyt sitten on oltu ilman rakasta ihmistä ja kaljaa jo noin kaksi viikkoa. Ja sitten on vielä Halpaa kaljaa ja reseptivapaita särkylääkkeitä.

Levyn aiheet ja teema keskittyvät melko samoihin aiheisiin, sanat kalja ja lääkkeet sanotaan levyllä monessa kappaleessa ja epäonnistuminen ja pohjakosketus on ihannoitu aihe, jolle tielle on jääty. Nämä aiheet ovat kuitenkin tässä valtaosin kylmässä ja pimeässä maassa hyvinkin ihmisten mielissä, ja alkoholismi sekä masennus ovat kansantauteja. Levy kerää siis yksinkertaisuutensa vuoksi paljon samaistujia, ja on herättänyt kotimaisessa musiikissa kaivatun ilmiön esiin. Albumin klassikot, kuten Se oli SOS, Tein kai lottorivini väärin, Soitin sulle sanoakseni en mitään ja Viidestoista päivä on kappaleita, joita tulemme kuulemaan aina radioiden myötä ihan karaokebaareissa asti vuosikymmenien varrella.

Dancepop

Rihanna – Good Girl Gone Bad (2007)

Jätä kommentti

Näin myöhemmän ajan milleniaalina kun teini-ikä sijoittui 2000-luvun loppupuolelle, radiossa alkoi soimaan runsaasti niitä artisteja, jotka ovat suunnannäyttäjiä tämän päivän pop-musiikille ja sen tyylille. Kun puhutaan 2000-luvun pop-musiikin suurimmista vaikuttajista, voisin melkein sanoa tämän pop-diivan (tai tarkemmin sanottuna R&B-laulajan) olevan yksi niistä suurimmista, ellei jopa se kaikkein suurin. Onhan Rihanna yksi maailman rikkaimmista muusikoista, ollen samalla myös yksi suurimmista muotimoguleista maan päällä tänä päivänä.

Otetaan seuraavaksi arvosteluun Rihannan kolmas studioalbumi Good Girl Gone Bad, joka julkaistiin 31.toukokuuta 2007. Albumin julkaisijana toimi Def Jam Recordings sekä SRP Records. Kyseinen pitkäsoittohan vei Rihannan sinne kuuluisiin tähtiin, ollessaan edelleen hänen menestynein albuminsa. Albumi on myynyt maailmanlaajuisesti yli 10 miljoonaa kappaletta ja on noussut top 10-listalle 25 maassa. Pientä alustusta jo tulevalle nousukiidolle kesäkuussa 2007 kertoi se, että levy myi ensimmäisellä viikolla yli 168 000 kappaletta ja ylsi BillBoard-listan kakkossijalle.

Radioissa ja diskoissa ympäri maailman soineet hitit Umbrella, Don’t Stop The Music, Shut Up And Drive ja Disturbia ovat esimerkkejä sen ajan pop-klassikoista, joita tänäkin päivänä tehokkaasti samaisissa paikoissa kulutetaan. Albumia on tuotettu usean tuottajan kanssa, kuten tunnetun rap-artisti Timbalandin ja levyllä käy fiittamaassa myös rap-artisti Jay-Z (Umbrella) ja R&B-laulaja Ne-Yo (Hate That I Love You). Usean tahon kanssa tehdyssä musiikissa on paljon erilaisia elementtejä, kuten nopeaa lyrikointia rap-musiikista ja melodian luontia on käytetty monista eri soittimista, kuten kappaleessa Rehab rytmisoittimena toimii tamburiini ja Lemme Get That-kappaleen taustalla torvet soi tehokkaasti. Umbrella omaa tarttuvan rumpukompin ja Shut Up And Drive hyödyntää sähkökitaraa menevyyden lisäämiseen. Myös railakkaat Michael Jackson-tyyliset huudahtelut ja kuorolaulanta sopivat hienosti dancepop-teemaan kappaleessa Don’t Stop The Music.

Good Girl Gone Bad on sarjassaan melkoinen harvinaisuus, sillä harva alle 20-vuotias pop-artisti on pystynyt tekemään levyä, jossa on useampikin kuin pari hyvää biisiä. Tältä levyltä voisin niitä mainita jo edellämainittujen lisäksi vielä nimikkokappaleen ja kappaleet Breakin’ Dishes sekä Take A Bow. Tästä kyllä kunnia Rihannalle ja kanssatekijöille. Levyltä löytyy vaisumpiakin kappaleita, kuten Hate That I Love You, Say It, Sell Me Candy ja Question Existing. Hyvät kappaleet on kuitenkin ripoteltu hyvin koko matkan varrelle, joten se tekee levyn kuuntelusta mieluisampaa.

Classic Rock

Bruce Springsteen – Born in the U.S.A. (1984)

Jätä kommentti

‘’Kasarin’’ sydämeen hypätessäni ensimmäistä kertaa menee albumivalinta jälleen rohkean spontaanille ratkaisulle, koska tämän artistin musiikki on kirjoittajalle melko vierasta. Kyllähän Bruce Springsteen on soinut joidenkin hittien verran radiossa, mutta tämä albumi onkin hyvin mielenkiintoinen syrjähyppy omasta valikoimasta. Born in the U.S.A. lähdetään nyt ruotimaan hyvin uteliaissa tunnelmissa.

Kyseessähän on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijä Bruce Springsteenin seitsemäs studioalbumi, joten mittava on ura ollut ja tähän asti. Born in the U.S.A. julkaistiin levy-yhtiö Columbia Recordsin voimin 4.kesäkuuta 1984 ja se osoittautui myöhemmin jättimenestykseksi. Levy on myynyt yli 30 miljoonaa kappaletta maailmanlaajuisesti, joista pelkästään Yhdysvalloissa albumi on myynyt 15 miljoonaa kappaletta eli 15-kertaisen platinalevyn rajan, ja Australiassa platinaraja rikkoutui 13 kertaa. Mainittakoon myös Suomen kaksinkertainen platinaraja. Kyseinen levy on yksi kaikkien aikojen myydyimpiä albumeita, ja Rolling Stone-musiikkilehti valitsi levyn parhaiden 80-luvun rock-albumien listalla sijalle kuusi.

Levyn musiikkia kun kuuntelee jo alusta asti, herää ainakin itselle tunnelma todellisesta monumentista Yhdysvaltalaisessa elämässä ja tarinoissa. Nimikkokappale kertoo Vietnamin sodan veteraanien kotiinpaluusta, Darlington Country kertoo kun ajetaan New Yorkista pitkä matka pienempään paikkaan, I’m On Fire kertoo vuorostaan himosta toisen sukupuolen edustajaa kohtaan, Glory Days sijoittuu kohtaamiseen vanhan tutun kanssa, kuka oli lukioaikoina baseball-tähti ja Downbound Train ottaa kantaa yhdysvaltalaiseen työväenluokkaan kohdistuvaan raakaan elämäntapaan, kun ekonomia on ongelmallista ja parisuhde on kivillä. Dancing In The Dark vuorostaan on sumusta luomisen tuskassa, mikäli yrittää tehdä menestyvää musiikkia. Levy on alusta loppuun melodista rockia, ja tämähän Springsteenin yhtyeineen tuotteena tiedetään. Itselle korvaan pistää myös laulussa tuleva kaiku, ja kauniit syntikat, joita vahvasti on esillä ainakin kappaleissa I’m On Fire, Downbound Train ja Dancing In The Dark.

Tituuleeraan Bruce Springsteenin musiikin usein ’’setärockiksi’’, ja huomaan siitä puhuttavan myös stadionrockina. Levy on vahva esimerkki 80-luvun melodisesta rockista ja sanoitukset on tehty sydänverellä. Springsteenin musiikki ei kuitenkaan itselle uppoa ihan niin hyvin, kuin kaltaisistaan esimerkiksi Dire Straits, mutta I’m On Fire ja Dancing In The Dark tuli soitettua vielä uudestaan. Oli kuitenkin antoisaa saada lukea Springsteenin sanoituksia varsinkin tämän albumin kohdalla.

Alternative Rock

The Killers – Hot Fuss (2004)

Jätä kommentti

2000-luvun vaihtoehtorock on ollut tänä vuonna rockin alalajeissa suuri paluumuuttaja kirjoittajalle itselleen, ja vaikka Muselle kuuluu siitä määrällisesti suurempi kunnia, niin koko buumi kuitenkin käynnistyi tästä The Killersin debyyttialbumista, kun eräs kaunis päivä laitoin sen soimaan samalla tietokoneella ollessani. Brandon Flowersin ääni on vain kerta kaikkiaan niin persoonallinen ja mainio, että se tuokin jatkuvasti lisää syitä palata The Killersin ja vahvasti etenkin Hot Fussin pariin aina uudestaan.

The Killers on Vegasista kotoisin ja siellä perustettu vaihtoehtorock-yhtye vuonna 2001. Heidän debyyttilevynsä julkaistiin vuonna 2004, ja levy käsitteleekin juuri Vegasia heidän kotikaupunkina, sekä sen glamourinhohtoista elämää. Hot Fuss pysyi UK:n virallisella albumilistalla yhteensä 173 viikkoa, ja se on sitä myöten siellä pisimpään 2000-luvulla kestänyt albumi. Yhdysvaltojen puolella se nousi BillBoard 200-listalla sijalle seitsemän.

Suurta suosiota yhtye on nauttinut 2000-luvun puolivälissä, mutta huomasin eräs päivä, että selvästi moni muukin palaa nykyäänkin, noin 20 vuotta myöhemmin aina uudestaan Hot Fussin pariin, tai ainakin osaan siitä. Mr.Brightside pamahti silmille eräässä Youtube-videossa jossa rankattiin biisejä, millä on eniten stream-kertoja musiikin suoratoistopalvelu Spotifyssä sillä hetkellä (muistaakseni top-50). Mr.Brightside oli listalla, ja sillä on jo ällistyttävät yli 1.8 miljardia toistoa!! Kyseessä on siis hitti, joka kestää ajan hammasta loistavasti ja siitä kunnia kuuluu laulaja/syntetisaattori Brandon Flowersille ja kitaristi Dave Keuningille, mikä oli heidän ensimmäinen yhdessä tehty kappale. Kyseinen kappale on suorastaan hymni 2000-luvun rock-musiikissa, sillä se on valittu Xfm networkin vuonna 2009 järjestämässä kyselyssä 2000-luvun parhaaksi kappaleeksi. Enkä ihmettele miksi ihmiset palaavat tähän hittiin usein, kun sanat kertovat mustasukkaisuudesta ja yrityksistä olla positiivinen kaiken ikävien ajatusten keskellä, kun ihastus tapaa uusia ihmisiä.

Hot Fussilla on myös muitakin suuriksi nousseita hittejä, kuten Somebody Told Me joka sekin saanut tätä kirjoittaessa yli 660 miljoonaa toistoa Spotfyssä, ja All These Things I’ve Done, joka saanut yli 300 miljoonaa. Levyn haikean tunnelman takuumies on valtaosin Flowers, jonka matala mutta kaipuinen ja tunteileva ääni ja samaan kastiin menevät syntikat ovat tunteilevan levyn näyttämöllä. Hittibiiseissä täytyy kyllä nostaa Keuningin kitarariffit ja Ronnie Vannucci juniorin iskevä rumpujensoitto myös pöydälle. Vähemmän tunnetuista kappaleista avaus Jenny Was A Friend Of Mine ja lopetus Everything Will Be Alright, sekä Andy, You’re A Star kuuluvat mielestäni myös levyn vahvoihin esityksiin. Jokainen biisi ei aivan yllä huipputasolle, joka laskee pisteitä huipputason suorituksesta, mutta ansaittu ’’glamour’’ Vegasilaisille tästä kyllä kuuluu.

Hard Rock

Santa Cruz – Santa Cruz (2015)

Jätä kommentti

Suomi tunnetaan hyvästä metallimusiikista, ja yksi tulevista lukuisista kotimaisen metallin arvosteluista on vuorossa seuraavana. Lähdin liikkeelle tästä valinnasta, kun mieleen tuli kaverilla käydessä parin vuoden takainen stream, jossa Arttu ’’Archie Cruz’’ Kuosmanen nauttii Jägermeisteria BB-Kristianin kanssa ja aukoo päätään vanhalle bändikaverilleen Joonas ’’Johnny Cruz’’ Parkkoselle ja vinoilee muuten vaan kameran edessä. Kuosmanen tunnetaan nykyään monista mieleenjääneistä huuteluistaan, mutta sen ei anneta olla tälläkään kertaa asian ytimenä, kun arvostellaan hänen musiikkiaan. Siinä Kuosmanen orkestereineen onkin aikoinaan ollut todella elementissä, kun arvosteluun lähtee Santa Cruzin nimikkoalbumi vuodelta 2015.

Kyseinen albumi oli yhtyeen toinen studioalbumi, joka ylsi ilmestyttyään Suomen virallisen albumilistan kolmannelle sijalle. Edellisen levyn Screaming For Adrenaline jälkeen yhtye aloitti ensimmäisen Euroopan kiertueensa, mutta tämän albumin myötä seuraavana vuonna lähdettiin jo valloittamaan Yhdysvaltoja sekä Japania. Kesällä 2015 yhtye oli myös lämmittelemässä ACDC:tä ja The Scorpionsia niiden suomen keikoilla, joten Santa Cruzin myötä yhtye nautti suurimmasta suosiostaan vuosien 2015-16 aikaan.

Itse musiikkia on kehuttu Kaaoszinen mukaan tuoreksi ja raikkaaksi raskasmetalliksi, vaikka Soundin arvostelu ylsi vain kolmeen tähteen. Albumikimara on asiasta melko samoilla linjoilla Kaaoszinen kanssa, ja levy on todellinen näyte siitä, mihin Archie Cruz pystyy muusikkona. Soolot ovat raikkaita ja tiluttelevia ja Archien ääni on samalla uhkaava mutta samalla melodinen. Biisit käsittelevät hyvin tyypillisiä hard rock/metal-musiikin keskuudessa olevia aiheita, kuten kapinaenergiaa (Bonafide Heroes), adrenaliiniähkyjä (My Remedy), lainsuojattomuutta (We Re The Ones To Fall) ja rappiota (Wasted And Wounded).

Levyn teema on hyvin vahvasti keskisormen ja rappiollisuuden tuomien asenneongelmien teema, eikä mitään herkkää ja kaunista juurikaan ole luvassa, vaikkakin Can You Feel The Rain on kevyt lopetus ja Bye Bye Babylon tarjoaa kevyen kertosäkeen. Se on ehkä ainoa syy löytää levyltä tasapaksuutta, mutta metallimusiikkina Santa Cruz on kuin mentolipastillin raikas. Taso laskee myös hivenen Wasted And Woundedin jälkeen, mutta kaikki biisit ovat vähintään hyviä.

Vaikkakin Archie Cruz tätä kirjoittaessa ei ole enää ihan sama mies kuin kahdeksan vuotta sitten, ja hänen käytöksensä myötä Santa Cruzissa vaikuttaa vain enää Kuosmanen itse, jää meille hänen todellisesta osaamisestaan parhaillaan näyte suomimetallin historiaan. Sinkuista We Are The Ones To Fall ja Wasted And Wounded muodostui pitkäaikaisia radiohittejä, useaa muutakin levyn kappaletta voi kutsua hitiksi, kuten Bonafide Heroes, My Remedy sekä Bye Bye Babylon.

Metalcore

Avenged Sevenfold – Nightmare (2010)

Jätä kommentti

Nyt onkin sitten aika siirtyä siihen tapaan esittää musiikkia, joka on kirjoittajalle se kaikista läheisin, eli raskas musiikki. Nuoruuden vuosilta ehdottomasti yksi suurimmista halvoissa korvanapeissa soineista yhtyeistä oli Avenged Sevenfold, ja yksi eniten rumpujen soittoaikoihin paukutetuista kappaleista oli Nightmare. Olihan tuo niihin aikoihin kansainvälistä läpimurtoaan tehnyt yhtye, ja radioajan myötä tämän Kaliforniasta tulevan orkesterin tuotanto tuli lähelle sydäntä. Lähtekäämme nyt siis purkamaan tätä yhtä kauneinta musiikin nuoruusmuistoa itseään, eli Nightmare-albumia.

Loppuvuosi 2009 oli tälle A7X-lyhenteen saaneelle orkesterille äärimmäisen raskasta aikaa, kun yhtyeen rumpalivirtuoosi James ’’The Rev’’ Sullivan löytyi kotoaan kuolleena joulukuun lopussa. Syyksi selvisi tutkinnan jälkeen alkoholin ja reseptilääkkeiden yliannostus. Kaiken kurjuuden keskellä yhtye joutui värväämään The Revin tilalle tietysti uuden rumpalin, ja levyn rumpuraitoja tekemään loppuun saatiin Dream Theaterista tuttu taituri Mike Portnoy. Portnoyn valinta hommaan oli yhtyeelle merkityksellinen, sillä Portnoy oli The Revin yksi suurimmista vaikuttajista. Nightmare-albumilla The Revin luovuus lyömäsoittimissaan kukkii vielä kauniisti, jääden sittemmin legendan viimeiseksi sävellystyökseen.

Laulaja M.Shadows vahvisti jo ennen Nightmaren tuloa haluavansa tehdä konseptialbumin, ja levyä hieman pidemmälle kuunnellessa jo selviääkin tunnelmasta, että painajainen ja ahdistus on nimensä mukaan levyn maailmassa. Laulut käsittelevät aika tyypillistä painajaiskertomusta (Nightmare), tunnetta kun olet vain mielesi kanssa mullan alla (Buried Alive), rappeutuneen mielen uskomuksia siitä, kuinka viattomuus on kadonnut (God Hates Us), ja ahdistuneita avunhuutoja siitä, ettei elämässä ole muuta tarkoitusta kuin kuolla (Save Me). Levylle mahtuu myös superhitiksi noussut ikävöivä suruballadi The Revin muistolle (So Far Away).

Vaikkakin nimikkokappaletta ja sen seuraajaa levyllä Welcome To The Familyä sekä So Far Awaytä pidetään varmasti ei vain yhtyeen suurimmissa hiteissä vaan 2010-luvun suurimmissa metallihiteissä, levyn muukin tuotanto pitää kyllä hyvän tasonsa. Levyn raskaammat biisit kuten Natural Born Killer ja God Hates Us yltävät raskaudellaan yhtyeen alkutuotannon voimakkaan metalcoren tienoille, kun taas hitaammat tunnelmoinnit Buried Alive, Fiction ja Victim tuovat melodista tunnelmaa teemassa pysyen. Selkeää ylivoimaista roolisuoritusta erottuen kukaan ei tee, vaan levy on merkki hyvästä yhtyesoitannasta ja jokaisen ammattitaidosta.

Avenged Sevenfold on aikaisemmilla levyillään tuonut jos jonkinlaisia harppauksia suuntaan jos toiseen, kun biisien mittasuhteet ovat olleet suuria, biisien rakenteet haastavia ja teatraaliset sävellykset tuovat aina oman haasteensa. Tällä levyllä emme ole nähneet A Little Piece Of Heavenin kaltaisia teatraalisia esityksiä, tai Beast And The Harlotin kaltaisia haastavia menokappaleita vaatien soittajilta osaamista soittaa. Nightmare keskittyy luomaan kokonaistunnelmaa, jossa jokainen kappale tuo oman osuutensa siihen, ja se on hyvän konseptialbumin suola. Alussa hittien perään tulevat Danger Line ja Buried Alive ovat kevyempää kuunneltavaa, keskellä levyä So Far Awayn ympärillä meno muuttuu raskaammaksi, ja lopussa tulevat ulvonnat Tonight The World Dies-kappaleessa, uhkaavat pianot Fictionissa sekä loppuhuipentumana reilu 10-minuuttinen avunhuuto Save Me muodostavat järjestyksessä hyvän teema-albumin.

P.S. Albumin kannessa kaiken pelon keskellä hautakivessä lukeva FoREVer viimeistään sulattaa kuuntelijan ajatellessaan, että Lepää Rauhassa James Sullivan – tämä kaikki on sinulle.

Dancepop

Britney Spears – …Baby One More Time(Digital Deluxe Version)(1999)

Jätä kommentti

Tätä seuraavaa arvostelukohdetta pohtiessani taisin jo alitajuntaisesti pohjustaa päätöstä siitä, että kyseessä olisi pop-albumi sillä, että kuuntelin jo valmiiksi pop-musiikkia omasta nuoruudestani tehdessäni ruokaa. Valintaa tehdessäni myös mietin jostain syystä niitä artisteja, mitkä lapsuudessa on erityisesti jättäneet kysymysmerkkejä päähän. Yksi niistä on kyllä ehdottomasti Britney Spears ja nytpä arvostelussa onkin hänen debyyttiläpimurtolättynsä …Baby One More Time.

Britney Spearsin skandaalit tiedetään, mutta en ala niitä tässä sen enempää ruotimaan. Sinne mahtuu avioeroja, pään kaljuksi ajamista ja vaikka mitä hänen hyvinvointinsa tapetille nostamista. Polemiikkia tästä naisesta ollaan kansaan saatu, mutta itse haluan kuitenkin pureutua tähän itse asiaan enemmän, eli millaista musiikkia hän on saanut aikaan ennen kaikkea hurlumheitä. Kun asiat eivät olleet vielä karanneet pahasti kädestä. Millainen albumin kansikuvassakin olevan viattoman näköinen Britney meillä oli tarjolla alkuaikoinaan.

Debyyttialbumia on pidetty tienä tähtiin, ja se alkaa kyllä todella vahvoilla nostalgiapärinöillä, kun nimikkokappale ja (You Drive Me) Crazy laittaa tietokoneella istuvan arvostelijankin hieman keinumaan. Ehdottomia klassikoita alkupalana. Näiden kahden jälkeen tulevat kappaleet eivät ole niin soitettuja, mutta Soda Pop tarjoaa ysärin loppuaikojen tuttua rytmittelyä, ikäänkuin Backstreet Boys olisi vaihdettu naislaulajiin. Born To Make You Happy ihastutti pianomelodioillaan, vaikken saanut siitä irti mitään erityisen spesiaalia muuta. Slovarin From The Bottom of My Broken Heartin jälkeen mielestäni paras kappale alun jälkeen on I Will Be There, josta mieleeni juolahti jokin Alanis Morissetten tai Jennifer Lopezin pikkuserkku.

Puolimatkassa levyä vastaan tulee duetointia Don Philipin kanssa kappaleessa I Will Still Love You. Kuorolaulanta taustalla korostaa kappaleen sanomaa. Deep In My Heart on hauskan rytmikäs menopala, hieman yllättävä tässä tähän asti imelässä ja tunteikkaassa albumissa. Thinkin’ About You ja E-Mail My Heart eivät erotu osakseen juurikaan siitä, mutta The Beat Goes On kuulostaa hauskalta, jossa elektroäänet ja lyömäsoittimet tuovat värikkyyttä mystiseen atmosfääriin. B-puolella olevat kappaleet I’ll Never Stop Loving You ja Autumn Goodbye palaavat takaisin tuttuun tyyliin. Deluxe-versiossa saamme kuulla B-puolen lisäksi vielä kaksi menevää lisäversiota nimikkokappaleesta.

Tätä 12. tammikuuta vuonna 1999 ilmestynyttä pop-albumia on ehditty myydä jo yli 25 miljoonaa kappaletta. Sen tuottajia ja sanoittajia olivat pääosin Max Martin, Jörgen Elofsson ja Eric Foster White. Britney sai albumilla kaksi Grammy-ehdokkuutta (Best New Female Artist), (Best Female Vocal Pop Performance), ja teki ennätyksiä olemalla nuorin koskaan BillBoard Top 100-listan kärjessä ja olemalla nuorin koskaan, joka on listaykkönen Billboardin sekä albumi- että singlelistalla. Ysärin lopun pop-ikonihan tässä on siis ehdottomasti kyseessä, ja aikansa nuorisomusiikin tukipilari. Albumi toi Spearsille myöskin kiertueen One More Time Tour, joten mistään sameasta pikkujulkaisusta ei ole kyse.

Ikimuistoisena albumina pidän tätä itsekin, ja kaksi ensimmäistä kappaletta kuuluu omiin pop-suosikkeihin. Sen jälkeen melodinen, hidas ja tunteikas tunnelma kimaltaa ysärinhohtoaan. Mielenkiinto tällä levyllä tosin on hyppivää, sillä menopaloja alun jälkeen tulee vähä siellä täällä ja tunteikas ja hidas tunnelma voi jatkua parikin biisiä taas putkeen. I Will Be There, Deep In My Heart ja The Beat Goes On saavat kuitenkin maininnat svengaavuudesta, ja hidastaa liikaa menopalojen putoamista alun jättihittien jälkeen. Tuotanto on onnistunut hyvin ja pieniä elementtejä levyltä kyllä löytyy. Levy sopii ysärifiilistelijälle mainiosti, sillä tekoaika erottuu biisien pohjissa mainiosti, mutta yleisesti menevän pop-albumin etsijälle tosin voisin suositella vain puolia kappaleista.

Suomirock

Ultra Bra – Kroketti (1997)

Jätä kommentti

Jaa, jollainhan se peli on avattava. Aloitetaan tämän blogin spontaaniuden tavoitteleminen sillä, että valitaan jokin artisti ja levy, joka on juuri nyt kovassa soitossa. Valinta helpottuikin kummasti, kun tiedän hurahtaneeni tänä kesänä tällaiseen suurorkesteriin kuin Ultra Bra. Otetaan nyt käsittelyyn legendaarinen hittipitoinen reilu 40-minuuttinen Kroketti. Ja menestyksenä kyseinen levy tiedetään. 1.kesäkuuta 1997 ilmestyneen teoksen levy-yhtiönä toimi Johanna Kustannus, ja se oli Suomen virallisella listalla yhtäjaksoisesti yhteensä 90 viikkoa vuosina 1997–1999. Albumi myi kultaa ja platinaa vuonna 1999 ja tuplaplatinaa 2000.

’’Hei hoi Hauki, tervetuloa Tukholmaan’’ alkoi soimaan Ylen Radio Suomella yksi kaunis päivä tässä kesäloman varrella makkaraa paistaessa äitini mökillä, ja kyllähän tällainen kuuntelijakorva sen sieltä takkatulen puheen taustalta erottaa tehokkaasti. Siitä mieleeni tuli kuunnella tämä albumi taas alusta loppuun jokin kaunis päivä, vaikkakin se onkin jo neljäs kuuntelukerta tänä kesänä. Myös Sinä Lähdit Pois oli ensimmäinen kappale, minkä osasin laulaa jo 4-vuotiaana alusta loppuun ulkoa, miettimättä kappaleen sanomaa sen pidemmälle.

Pääsanoittaja Anni Sinnemäen sanoituskynä on laulanut tiuhaan ysärin loppuvuosina, kun tämä suuryhtye on ikimuistoiset sanoituksensa saanut. Sinnemäki arvelee sanoitustensa pohjan tulevan osaksi venäjän kirjallisuuden opintojensa aikana, ja lyriikoita kuunnellessa selvä taiteellinen (ja poliittinen) ote kyllä paistaa. Biisit käsittelevät usein ihmissuhteiden rakennelmia kuten eroa (Sinä Lähdit Pois), luottamuksen pettämistä (Älä Soita Tänne Enää Koskaan), riitoja (Savanni Nukahtaa) ja turvan tuomista (Minä Suojelen Sinua Kaikelta). Kantaa otetaan myös ulkomaisen tuotannon ihannointiin (Hauki) ja keskusta-puolueen kapinointiin (Suosi Ulkomaista). Pärnu-biisissä on hieman yksinäinen tunnelma ja Hauki-biisissä kuuntelija on selvästi tervetullut Ruotsin maaperälle. Hauki-kappaleessa sanoituskynän varressa on ollut Janne Saarikivi ja Suosi Ulkomaista-kappaleessa Pekka Lahdenmäki.

Näin iän ainaisen nousemisen myötä alkaa ihminen huomaamaan, kuinka sitä aina arvostaa musiikin täyteläisyyttä entistä enemmän. Ultra Bra on kuin hyvässä konditoriassa leivottu hääkakku, jonka koristukseen on panostettu monilla eri väreillä. Pianisti ja mastermind Kerkko Koskisen ryhmä on sisältänyt yhteensä 12 jäsentä, joista jopa 5 laulajia. Rumpali Antti Lehtistä voidaan pitää yhtenä maan parhaista rumpaleista, kun biisit kuten Älä Soita Tänne Enää Koskaan ja Heppa sisältävät vaihtuvia ja nopeita vaihdoksia ja mikrosooloja. Kerkko Koskisen pieniä pianomelodioita, Joel Melasniemen kitarasooloja sekä Marko Portinin saksofonin törähdyksiä on ympäriinsä koko levyllä. Hääkakun koristuksesta vastaa Terhi Kokkosen, Vuokko Hovatan ja Anna Tuluston sekä Arto Talmeen ja Olli Virtaperkon kuorolaulanta, joka parhaiten näkyy kappaleilla Haikara, Savanni Nukahtaa ja Minä Suojelen Sinua Kaikelta.

Rock, jazz ja pop vuorottelevat kauniisti yhdessä. Ainoa ikävä asia tällä taideteoksella on runsaudenpula, jos sitä ongelmaksi voisi kutsua. Kiistaton klassikkoalbumi ja perehtymisen arvoinen suositus. Nimensä mukaan Ultrahyvää musiikkia.