Los Angelesissa kasarilla perustettu Funk rock – orkesteri ehti tehdä albumeita jo pinoksi asti ennen vuosituhanteen vaihdosta. Ensimmäinen täysosuma Blood Sugar Sex Magik vuodelta -91 on kestänyt hyvin aikaa, mutta levyt ennen sitä eivät niinkään. Jos vaikka kuuntelee nimikkodebyyttiä, voi huomata kyllä miksi tämä yhtye läpimursi vasta ysärillä. Blood Sugarin ja vuoden -99 Californicationin väliin mahtui toki sekoilun ja ysärillä raskaan vaihteen päälle ottaneen orkesterin selvästi heikompi suoritus One Hot Minute vuodelta -95.
Nyt käsittelyyn otetiin ensimmäinen lätty, minkä pippurit julkaisivat vuosituhannen tällä puolen. By The Way on studioalbumien järjestyksessä kahdeksas, ja kolmas perättäinen minkä tuottajan toimi maineikas Rick Rubin. Albumi oli julkaisupäivänsä 9.Heinäkuuta 2002 jälkeisen avausviikon aikana yhtyeen siihen mennessä menestynein albumi yli 280 000 tuhannen albumin myynnillään. Nykyään lätty on ostettu jo 15 miljoonan kappaleen voimin, myynyt platinaa jo 9 maassa joista UK:ssa ja Australiassa jopa 5-kertaisena. Myös sijoituksia listaykkösiksi albumi haali 13 eri maassa.
Mitä voimme tämän megamenestyksen takana olevalta musiikilta odottaa? Kyseessä on kitaristi John Fruscianten ”lempilapsi”, jonka kuunnellessa esimerkiksi Dozedin, By The Wayn sekä Can’t Stopin kohdalla kuuleekin. Musiikki on myös menestyksekkääseen edeltäjäänsä Californicationiin verrattuna melodisempaa. Universally Speakingin melodia on ollut monesti kirjoittajalla käytössä kävelylenkillä, kun taas Can’t Stop toiminut nopeammassa liikunnassa. Don’t Forget Me tarjoaa satumaisia Fruscianten kitaratähtitaivasta, ja siis tietenkään unohtamatta virtuoosimaisten basisti Flean ja rumpali Chad Smithin yhdistämistä teemaan kuin teemaan.
Laulaja Anthony Kiedis onnistuu jotenkin jokaisella pippurien levyllä aina vuosien -99 ja -16 välissä tuomaan oman viimeisen silauksensa, jotta omaleimaisuus ja taiteellisuus pysyisi laadukkaana. By The Waylla eniten se korostuu kirjoittajan mielestä nimikkokappaleen ja Can’t Stopin lisäksi The Zephyr Songilla ja Cabronilla. Levyn loppupuolisko ei ole niin mieleenpainuva kuin alkupuolisko, mikä on klassinen kompastuskivi, mutta I Could Die For You, Midnight ja Tear osoittavat, että levy on tarttuva ja melodinen paikka paikoin myös lopussa.
By The Way on suunnannäyttäjä yhtyeen melodisemman otteen musiikille vuosituhannen tälle puolen, mikä on näin helppo todeta 22 vuotta ja neljä studioalbumia myöhemmin.