Nu Metal, tuo ysärin puolestavälistä 2000-luvun puoleenväliin parhaiten kukkinut New Yorkissa rakennettu genre omaa näppinsä monessa nykyorkesterin soundissa. Genrelle tyypillistä on ollut matala kitarasoundi sekä murjovat riffit samalla, kun laulaja irroittaa kurkustaan kaiken mitä saa ja lyriikat usein sijoittuvat pahan olon ilmentämiseen sekä yleiseen syljeksintään. Näin ollen se on yhdistänyt ihmisiä ja ”jengikulttuuri” ja yhteenkuuluvuus olivat varsinkin kukinta-aikanaan osana vallitsevaa kulttuuria.
Korn on ehdottomasti kovin tekijä ja suurimpia pioneereja Nu Metalin saralla. Murjonta tulee yleensä heidän musiikissaan ilmi joka albumilla, ja etenkin basso on slangisanaa lainaten ”jytäkkä”. Kirjoittaja valitsi arvioon heidän ehkä yhden parhaiten soundaavista levyistä, kun seuraavaksi esittäytyy viides studioalbuminsa Untouchables vuodelta 2002.
Albumi julkaistiin virallisesti 11.kesäkuuta 2002, vaikkakin se vuoti julkisuuteen muutamaa kuukautta aikaisemmin. Virallisen ja vuotaneen version erona ei juurikaan ole eroa musiikissa, ainoastaan kappaleiden nimet ja järjestys levyllä muuttuivat, pl. avausraina Here To Stay. Levy on myynyt maailmalla yli 4 miljoonaa kappaletta ja sijoittui toiseksi BillBoard 200-listalla ensimmäisellä viikollaan julkaisun jälkeen. Avausviikolla myynti oli myös rapiat 400 000 kappaletta.
Siinä missä nimikkodebyytti vuodelta -94, Life Is Peachy vuodelta -96 ja Follow The Leader vuodelta -97 ovat uhovinta, vulgaarisinta ja eniten Nu Metaleinta Kornia sisältäen säröriffejä ja räppiosuuksia, tuli vuoden -99 Issues matkalla hieman enemmän syljeksinnästä pelkkään ahdistuneeseen ja kummittelevaan Korniin päin. Viidennellä levyllä meininki on tuotu jo sille tasolle, että sekoilemista on kestetty ja tovi ja soundia myöten ollaan aiheesta vakavissaan.
Untouchablesin viehätys piileekin juuri siinä, että vokalisti Jonathan Davis kuulostaa tällä levyllä kummittelevimmalta kuin aikaisemmin. Laulaminen on riimittelyn ja uhottelun sijaan enemmän jo yhden miehen kummitusnäytös, jota usein kitaroiden matalavireiset murjonnat sekä pianon pelottavat pimputtelut vain tukevat. Saako kukaan selvää Here To Stayn alun komppien korkeuksista? Avauskappale on yksi levyn parhaita murjontoja. Sen kertosäkeen pahaenteinen toteaminen siitä, että paska on jatkunut riittävän pitkään, joten siihen on vain turtunut, aloittaa levyn kansikuvan kovia kokeneita lapsia myöten alkavan sanomakierron.
Hyvä jatkumo pysyy Make Believen ja Blamen myötä riffimurjontojen sekä itsesyyllisyyden ja katkeruuden tiellä. Make Believe julistaa kiitosta muille siitä, kuinka huonoa seuraa ja vaikutusta ovat itselle olleet ja Blamen kohdalla Jonathan Davis osoittaa sormella yhtä ihmistä, jonka käytös on alkanut itseä risomaan. Hollow Life on ensimmäinen osoitus kummitelevasta pianosta ja kolkosta tunnelmasta, ja Bottled Up Insiden ja One More Timen välillä kuullaan tasaisesti murjovia riffejä ja kertosäkeitä. Hating osoittaa myös omaa vihan purkamista muita kohtaan, ja One More Time toteaa, että saman paskankierteen joutuu aloittamaan aina uudelleen, jälleen kerran. Albumin loppupuolella korvaan pistää erityisesti hymähtävä Wake Up Hate, jossa Korn hakee selvästi vaikutteita ensimmäisistä levyistään. Tamburiini on todella hauska elementti!
Kokonaisuudessaan tähän asti kokenein ja kypsin Korn-lätty. Sopii hyvin ensimmäiseksi Korn-lätyksi uudelle kuuntelijalle hiotun soundin ja vakavien lyriikoiden puolesta.